tiistai 28. huhtikuuta 2020

Silakka ui keittiöön

Pitkään on mieleni tehnyt paistettua silakkaa. Viime kauppareissulla huomasin kalatiskissä silakkafileitä ja ostin niitä kilon. Koska aikomuksena ei ollut heti valmistaa niitä, lykkäsin ne pakastimeen. Tänään kaivoin ne esiin. Suurena suunnitelmana oli tehdä silakkapihvejä ja silakkarullia.

Eihän kilo riittänyt mihinkään. Onneksi poika suostui töistä tullessaan hakemaan kaupasta toisen kilon. Soitin ensin kauppaan ja varmistin, että heillä on silakkafileitä. Pyysin pakkaamaan kilon valmiiksi. Poika sitten vain haki ja maksoi ne.
















Siinä pihvit makaavat ruisjauhokylpyä odottelemassa. Samaan aikaan keittelin perunamuusin. Sen kanssa toimin kuten vauvanruokien kanssa toimitaan: otin oman osuuteni erilleen ennen suolan lisäämistä. Sitten lisäsin suolan ja vispasin sen sekaisin. Lopuksi siistin reunat kauhalla ja vanhasta tottumuksesta nuolaisin kauhan puhtaaksi ennen sen pesemistä. Jestas, miten suolaista muusi oli. Ajattelin, että sinne lurahti aivan liikaa suolaa. Aivot tuntuivat pakahtuvan suolaisesta lipaisusta. Kun tytär maistoi muusia, hän sanoi, että suolaa on aivan normaalisti. Ikävä kyllä se ei minusta tuntunut siltä. Alan kadottaa makuaistini. Oma muusini ei tietenkään maistunut miltään.

Muut saivat ripotella paistettujen silakkapihvien päälle suolaa. Valmistin ne nimittäin suolattomina, jotta voin itsekin syödä niitä. Paistoin ne suolattomassa voissa.





















Aneemisen näköinen (ja makuinen) annos. Tein myös silakkarullia kattilallisen. Ne eivät suostuneet pysymään siististi rullalla. Nekin ovat suolattomia, mutta etikkaliemi antaa niille makua. Taidan marinoida loput silakkapihvitkin etikassa. Etikka on uusi paras ystäväni.

Aika monen tavallisen perusruuan kulmakivi on suola. Ilman sitä ruoka on mautonta. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Valkoinen, maukas pizza

Taas on pizzapäivä. Olen pitkin viikkoa tutkinut Instagramin ja blogien tarjontaa erilaisista pizzoista. Tällä kertaa kokeilin toisenlaista pizzaa. Tästähän tuli ihan syötävää.

Pizzapohjan päälle levitin ranskankermaa tomaattikastikkeen sijaan. Tomaattikastike on mielessäni iskostunut vahvasti juustoraasteen makupariksi, ja koska juustoraaste on poissa laskuista, ei tomaattikastikekaan pääse mukaan. Ranskankerman päälle raastoin sitruunankuorta ja ripottelin sitruunapippuria. Meiran suolaton sitruunapippuri on kyllä ihana löytö! Niin paljon maukkaampaa kuin pelkkä mustapippuri. Mukavan kirpakkaa ilman suolaakin.

Täytteeksi laitoin varsiparsakaalia, paprikaa ja pikkutomaatteja. Näin jälkeenpäin todettuna tomaattia olisi voinut olla enemmän, se olisi tuonut kosteutta.























Kaunis pizza, vai mitä? Paistamisen jälkeen annoin pizzalle vielä oreganohuiskauksen ja ison kasan rucolaa.  Rapea pohja antaa mukavaa suutuntumaa. Ja makuakin on riittävästi. Suolaa on vain ranskankermassa, muistaakseni 0,1g/100g. Eli tätä voi syödä niin paljon kuin jaksaa.

Sunnuntai jatkuu pizzan ja Siskonpedin parissa.


perjantai 24. huhtikuuta 2020

Keräilijä-metsästäjän elämää ja rapeat sämpylät

Välillä tunnen itseni kivikautiseksi keräilijä-metsästäjäksi ruuanhankinnan suhteen. Jos haluan syödä leipää, on edellisenä iltana pantava taikina nousemaan. Jos tahdon syödä lihaa, on ensin suunnilleen tapettava lehmä. Aina on lähdettävä alkulähteiltä, oikoteitä ei ole.

Kaupassa aikaa kuluu tuhottomasti, kun kääntelen kaikki pakkaukset ja luen ravintoaineselosteet ihan vain varmuuden vuoksi. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka löytyisi jokin hyvin vähäsuolainen yllätysartikkeli ruokalistalle. Eilen viivyttiin mm. maustehyllyllä ja keräiltiin sieltä komea satsi suolattomia Meiran mausteseoksia omaan maustehyllyyn. Maustehyllyssä on pitkään ollut vaihtuva kokoelma kauniita kippoja. Ne ovat saaneet nyt väistyä mausteiden tieltä.

















Laiskan ihmisen taloudessa käytetyimmät mausteet ennen suolattomalle ruokavaliolle joutumista olivat aromisuola ja grillausmauste. Noloa, mutta totta. Ei siis ihme, että perhe on ottanut uuden ruokavalioni ilolla vastaan. Nyt on pakko panostaa maustamiseen.

Eilen olin pitkästä aikaa mukana kauppareissulla katselemassa kaikkia ihmeitä ja muistelemassa menneitä aikoja. Tytär muistutti raahatessaan minua juustohyllyltä kassalle ja kuunnellessaan nyyhkytystäni, että olen saanut vapautuksen kaupassa käymisestä psyykkisistä syistä (psyykkiset syyt = minulle tulee paha mieli kaiken sen näkemisestä, mitä en voi syödä). Muulle nälkäiselle perheelle haettiin kauppareissun päätteeksi nopeaksi ruuaksi pizzat. Mitä sai keräilijä-metsästäjä? Raakaa kalaa ja vihanneksia. Hävettää, jos joku luulee minua terveysintoilijaksi.




















Suolattomassa voissa paistettuna kalasta syntyi maukas ateria. Vihannekset pääsivät hetkeksi uuniin. Ei tämänkään valmistamisessa kauaa mennyt. Suuren perheen äitinä on ollut mielenkiintoista huomata, miten nopeasti satunnainen yhden hengen herkkuateria syntyy. Toki siihen saa helposti kulumaan lähes saman verran rahaa kuin koko perheen vastaavaan ruokaan (pienet ruokamäärät maksavat kaupassa järjestään enemmän kuin suuret).

Olen kahtena iltana viikolla nähnyt juuri ennen nukahtamistani valveunta höyryävän tuoreista sämpylöistä. Niitä oli siis saatava. Pataleivän sijasta teinkin siis sämpylöitä. Sain vinkin hyvästä, rapeakuoristen sämpylöiden ohjeesta, joka löytyy K-kaupan sivulta. Suolan jätin tietenkin pois. Rapeakuorisuus on osoittautunut tärkeäksi elementissä kotona leivotussa leivässä. Koska leivässä ei ole lainkaan suolaa, on se täysin mautonta. Jos sämpylät ovat lisäksi pehmeitä, ei niissä ole mitään suutuntumaakaan. Joten rapeaa sen olla pitää.

Tein sämpylätaikinan illalla jääkaappiin. Koska tein näitä sämpylöitä ensimmäistä kertaa, tein vain yksinkertaisen taikinan. Ajattelin, että jos sämpylät onnistuvat, voinhan tehdä tänä iltana uuden taikinan ja saan taas huomenna sämpylöitä. Taikinaa voi kuulemma tehdä kyllä perjantai-iltana isommankin satsin ja paistaa osan siitä lauantaiaamuna, osan sunnuntaiaamuna. Onneksi tein vain yksinkertaisen taikinan. Aamulla kulho oli ääriään myöten täynnä. Jotenkin kuvittelin, että kun hiiva sekoitettiin kylmään veteen ja taikina pantiin jääkaappiin yöksi, se ei nousisi. Olin väärässä.




















Taikina piti jättää löysähköksi, ja sitä nostellaan pellille lusikalla. Helpommin sanottu kuin tehty, taikina venyy ja vanuu. Sain kuitenkin jonkinlaisia kekoja aikaiseksi.




















Valmiina sämpylät olivat litteitä, mutta rapsakoita. Oikein herkullisia. Lisäsin alkuperäiseen ohjeeseen desilitran hasselpähkinärouhetta. Pinnalle ripottelin ennen paistamista seesaminsiemeniä. Seesaminsiemenet antavatkin sämpylöille erityisen hyvää makua.






















Ohuita ja rapeita, nam. Ja kun taikina on täysin suolaton, voi valmiille, uunituoreille sämpylöille levittää vähäsuolaista Oivariinia tämän kerran vähän paksummin. Näitä sämpylöitä teen toistekin.

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Kaalipata – olihan se kokeiltava

Minulla oli vahva epäilys siitä, että suola on kaalipadan tärkein ainesosa. Jotta voisin todistaa olevani oikeassa, oli tehtävä kaalipataa ja maistettava sitä. Minulla oli vahva luotto varhaiskaalin maukkuuteen ja sen ylivoimaiseen kykyyn pelastaa kaalipata. Jouduin tunnustamaan häviöni: suola on olennainen osa kaalipadan maukkuutta. Suola, ja/tai lihaliemikuutio.

Voi kunpa joku keksisi valmistaa suolatonta lihalientä. Onko tässä itse ryhdyttävä siihenkin? Teurastettava jokin eläin ja keiteltävä sen osasista (en määrittele tarkemmin, koska lihanleikkaajan taitoni ovat pahasti ruosteessa) sakea, maukas liemi. Kunhan kesäloma alkaa, viritän jouseni ja teroitan nuoleni.

Palataanpa haavemaailmasta kaalipataan. Sen tuoksu leijuu täällä käsinkosketeltavan sakeana. Tarvitaan pari varhaiskaalia ja loraus vettä ison kattilan pohjalle. Lisään yleensä kaalipataan riisiä imemään liian nesteen. Koska varhaiskaali kypsyy sukkelasti, keitin riisin etukäteen lähes kypsäksi. Näin kaali ei menetä napakkuuttaan liialla kypsentämisellä. Lisäksi tarvitaan jauhelihaa tai sen korviketta kasvisvaihtoehtoon. Tein sekä kasviskaalipataa quorn färsistä että suolatonta kaalipataa jauhelihasta.

Jauheliha ruskistetaan erikseen ja maustetaan sipulilla ja paprikajauheella. Olisi se suolaakin kaivannut. Laitoin paljon sipulirouhetta ja vielä varmuuden vuoksi vähän sipulijauhettakin. Sitten se kipataan kattilaan siellä pehmenevien kaalien päälle. Sekaan lusikoidaan lähes kypsä riisi. Sitten annetaan muhia jonkin aikaa.

Varhaiskaalista pata on todella nopeaa valmistaa. Kaalin pilkkominen käy sukkelasti ja pata kypsyikin tuossa tuokiossa. Kaalipataa tuli paljon. Hyvältä se maistuu. Jos makuun haluaa terävyyttä, kannattaa pirskottaa sitruunasta mehua annoksen päälle.





















sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Kukkakaalimuusi ja lehtikaalisipsit

Kaalipäivät jatkuvat. Söin eilen kahteen otteeseen varhaiskaalisalaattia, ja se kostautui vatsan poltteluna nukkumaanmenoaikaan. Yleensä vatsani on ani harvoin kipeä. Veikkaan, että tuli syötyä liikaa kaalia ja etikkaa, etenkin kun en juuri muuta syönyt. 

Tänään söimme lounaaksi kukkakaalimuusia, paahdettua parsakaalia, lehtikaalisipsejä ja paistettua kanaa. Lehtikaalisipsien dipiksi tein paprikamajoneesia. 

























Kukkakaalimuusin ohje on täältä. Suolan jätin tietenkin pois. Kukkakaalien pehmeneminen kesti melkein ihmisiän. Ne kannattaa pilkkoa hyvin pieniksi ennen paistamista. Mausteeksi laitoin mustapippuria. kolme pientä salottisipulia ja muutaman viipaleen valkosipulia. Ranskankermassakin on makua, ja hyvin vähän suolaa. Muussasin kukkakaalit paistinpannulla sauvasekoittimella. Sekaan laitoin suolatonta voita. Muusi jäi varsin karkeaksi, mutta se ei haittaa. 

Lehtikaaleille löytyy netistä monen monta ohjetta. Lehtikaalit laitetaan pellille, päälle oliiviöljyä, sipulijauhetta ja paprikajauhetta. Paistetaan 150 asteessa tovi, käännellään ja paistetaan, kunnes ovat rapsakoita. Oikein hyviä ja maukkaita tuli niistäkin. 

Paprikamajoneesin tein tutulla ohjeella. Mausteeksi laitoin sipulijauhetta (korvaa suolan monessa ruuassa) ja reilusti paprikajauhetta. 

Kanaa, koska en ole kasvissyöjä. Parsakaali oli mukana, koska sitä sattui olemaan. Sopi hyvin joukkoon kummaan. Parsakaalit öljyttiin ja paistettiin uunissa 225 asteessa hetkisen verran. 

Ruoka oli hurjan hyvää ja täyttävää! 












lauantai 18. huhtikuuta 2020

Rapea kauraleipä

Viimekertaisessa pataleivässä oli vähän liikaa siemeniä. Pinjansiemenet muuttuivat leivässä ikävän lötköiksi. Kuin toukkia olisi syönyt.

Tällä kertaa tein kauraleivän. Pataleipänä toki tälläkin kertaa. Laitoin taikinaan 4 desiä vehnäjauhoja, 2 desiä kaurahiutaleita (Nalle pikakauraa, koska muuta ei ollut) ja kourallisen auringonkukansiemeniä. Ja vielä puolisen desiä sämpyläjauhoja ja puoli teelusikallista kuivahiivaa. Vettä lorautin nelisen desilitraa. Lopuksi turautin päälle kiekuran hunajaa ennen sekoittamista. Liekö hunajan ansiota tahi syytä, että taikina nousi kuin riivattu. Luulin sen jo karkaavan kulhosta ennen aamua. Ei onneksi sentään.

Yritin tällä kertaa saada taikinasta löysempää kuin viimeksi, ja se onnistui.

 



















Leivän kuori ja pohja ovat aivan taivaallisen rapeita. Ensimmäinen leipä (suolaton) jäi kotiin. Toisen, suolatun, vein naapuriin. Kun kolmas leipä, taas suolaton omaan suuhun, valmistui, oli ensimmäisestä jäljellä enää kantti. Kyllä suolaton leipäkin vastapaistettuna maistuu muillekin kuin minulle! Ja kun leivässä ei ole yhtään suolaa, voi tällainen rajoittunut ihminenkin sipaista päälle vähäsuolaista oivariinia niin, että se näkyy.

Pataleipä tulee kyllä niin hävyttömän vähällä vaivalla, että sitä kannattaa leipoa vaikka viikoittain. On se sellaista herkkua.

Varhaiskaalisalaatti

Aika pöyhkeää antaa näin vaatimattomalle eväälle oma bloggauksensa. Varhaiskaali on kuitenkin niin sanomattoman hyvää, että saakoon kunniansa. Alkaa puheenaiheet loppua, koska ruokavalio on niin rajoittunut.

Muun perheen syödessä spagettia ja jauhelihakastiketta, joka tuntuu täällä olevan viikoittain ruokalistalla, tein itselleni muuta ruokaa. Jauhelihakastike ei maistu suolattomana paljon miltään. Tein jauhelihasta sekä hernepestopäivästä jääneestä, valmiiksi keitetystä spagetista itselleni laatikkoa. Spagetti olisi pitänyt älytä maustaa jotenkin. Pelkkä jauhelihan maustaminen ei tällä kertaa kannatellut laatikkoa riittämiin.

Jälkeenpäin ajatellen tähän laatikkoonkiin olisi voinut paistaa varhaiskaalia sekaan, mutta meni jo. 























Laitoin ruskistetun jauhelihan ja keitetyn spagetin vuuan pohjalle. Päälle lorottelin kermaa. Sitten pilkoin pari rasiallista pikkutomaatteja pinnalle. Lopuksi laitoin (aivan liikaa) juustoraastetta pinnalle. Eli pussinpohjat, mutta liika on liikaa. Näyttää syötävän hyvältä. Spagetti vain oli ikävän mautonta. 







Aneemisen näköistä, vai mitä. Tein seuraksi salaatin varhaiskaalista. Maailman laiskin ja yksinkertaisin salaatti: pilkoin varhaiskaalia kulhoon.

















Tämän salaatin salaisuus onkin sen kastike. Lapsuudenkodissani tehtiin jouluisin rosolliin kastike kermasta, etikasta, sokerista ja suolasta. Olin elänyt nelisenkymmentä vuotta, kun minulle valkeni, että rosollin kanssa voi nauttia myös kermavaahtoa. Sittemmin jouluni ovat olleet kermavaahdon kyllästämät. Sehän sopii kaikkiin jouluruokiin. Sillikin on parempaa kermavaahdon kanssa.

Tein lapsuuteni rosollikastikkeen salaatinkastikkeeksi. Lorautin kerman sekaan aimo tujauksen väkiviinaetikkaa ja lisäsin vähän sokeria. Suolan jätin tietenkin pois. Ihanan tuimaa! 

Tänään nautin lounaaksi pelkkää varhaiskaalisalaattia etikkaisen kastikkeen kanssa. Pilkoin salaatin sekaan vähän kurkkua ja suippopaprikaakin. Etikka on uusi paras ystäväni. 






















Jälkiruuaksi nautin banaanipirtelön. Lapset menivät mäkkärille ja haaveilin vähän suklaapirtelöstä. Poika googlasi nopeasti suklaapirtelön suolapitoisuuden: 0,57g per annos. Appelsiinipirtelössä olisi ollut vähemmän suolaa, mutta poika ystävällisesti ilmoitti, että sen voit valmistaa itsekin. Koska pidän erityisesti banaanipirtelöstä, jota on saatavilla vain harvoin, tein sen sitten itse. Vaniljajäätelöä ja banaania, tiraus puristettua sitruunaa ja loraus appelsiinimehua. Hyvää tuli. Smoothie-kone on myös hyvä pirtelökone.

perjantai 17. huhtikuuta 2020

Hernepesto ja pasta

Jostain oli tyttären silmiin osunut hernepeston ohje. Sitä piti kokeileman. Edellinen pestokokeilu ei ollut kovin onnistunut. Siitä viisastuneena nyt pyöräytettiin ensin pesto, maistettiin, ja vasta sitten pantiin pasta kiehumaan.

Hernepeston ohje löytyy mm. Satu Koiviston blogista. Vaikka pastaveteen ei laita suolaa, on pesto silti syötävän hyvää.

Pestoon tulee pakasteherneitä, ruukkupersiljaa, cashew-pähkinöitä, rypsiöljyä ja sitruunamehua. Suolan ja valkosipulin jätimme pois. Suolan, koska suolaton ruokavalio, ja valkosipulin, koska sen maku helposti peittää muut maut alleen.

Pesto sekoittui paremmin sauvasekoittimella kuin edellinen pesto tehosekoittimella. Välineen vaihto vaikutti merkittävästi onnistumiskokemukseen. Myönnettäköön, että pähkinät murskattiin ensin kaulimella varmuuden vuoksi.

Valmis pesto maistuu vahvasti herneiltä ja persiljalta. Ensimmäinen yritys jäi jokseenkin tymäkäksi, koska ohjeen lukija ei muistanut mainita, että pestoa voi jatkaa spagetin keitinvedellä. Seuraavana päivänä lämmitimme edellispäivän spagetinjämät. Keitin tilkkasen vettä ja sekoittelin sen pestoon, joka samalla kätevästi lämpeni jääkaappikylmästä huoneenlämpöiseksi. Samalla pesto muuttui huomattavan paljon notkeammaksi.


Päivä 1.

Päivä 2.

















Onhan tuo nyt toisena päivänä paljon syötävämmän näköistä.

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Rapeakuorinen pataleipä

Vuosia sitten, kun pataleipäbuumi oli kuumimmillaan, ostin Tupperware-esittelystä vuoan ihan varta vasten pataleivän tekemistä ajatellen. Minulla oli ennestään samanlainen, isompi vuoka, jossa "laitan ruokaa". Sitä on käytetty ehkä kolme kertaa. Kannellista pataa ei tunnu koskaan tarvitsevan.

Pataleipävuokaa taisin käyttää pari kertaa, ennen kuin innostus hiipui. Taikinan valmistaminen jo edellisiltana nousemaan tuntui aivan äärettömän vaivalloiselta. Kuka sellaista muistaa, jaksaa tai viitsii? Terveisiä entiselle minälleni: Ei se niin iso vaiva ole. Olit aivan törkeän laiska.





















Pata löytyi kaapista oikealta paikaltaan. Kun siitä pyyhki pölyt, se oli heti valmiina. Tuntuu hassulta, että muovista astiaa voi käyttää uunissa. Kyllä sitä vaan voi. Ainoa haastava kohta on muistaa, että muovinenkin astia voi olla tulikuuma ja siinä voi polttaa sormensa.

On minulla keraaminen, kannellinen Kokki-patakin. En pidä siitä. Se on painava ja koliseva. Se on ollut omalla paikallaan kaapin perimmäisessä nurkassa jo yli kolmekymmentä vuotta.

Illalla tein siis leipätaikinat seisomaan. Samantien tekee vähän useammankin leivän, kun kerran leikkiin ryhtyy. Selasin netistä ohjeita, mutta en löytänyt enää tutunnäköistä ohjetta, jota viimeksi käytin. Luin siis kaikki löytämäni ohjeet läpi ja tein leivät omasta päästäni.

Laitoin taikinaan 4 dl vehnäjauhoja ja 3 dl sämpyläjauhoja. Kuivahiivaa laitoin noin puoli teelusikallista. Nyt tuli käytettyä viimeinen pussi erästä, joka vanheni helmikuussa. Hyvin on pelittänyt yhä. Lisäksi kippasin sekaan kourallisen pinjansiemeniä ja toisen kourallisen auringonkukansiemeniä. Yhden taikinan tein naapuriin menevää leipää varten. Siihen laitoin ripauksen suolaa. Sen jälkeen otin muutaman suolahippusen sormieni väliin ja varistin ne kotiin jääviin leipätaikinoihin. Siis tosiaan aivan olematon suolahippu. Lopuksi lorautin kulhoon nelisen desiä lämmintä vettä ja sekoitin sen jauhoihin. Ensimmäistä taikinaa aloin sekoittaa vispilällä. Tuhoon tuomittu ajatus. Vispilän putsaamiseen meni ikuisuus. Loput kauhoin lusikalla sekaisin.







































Tältä ne sitten näyttivät: sotkuisilta. Kelmu päälle ja liina kelmun päälle. Annetaan muhia yön yli. Tein taikinat iltapäivällä neljältä heti päähänpiston saatuani. Paistamaan aloin aamulla seitsemältä.
Aamulla taikina oli kuin ihmeen kautta noussut mukavasti.








































Leipuri sai tietenkin aamupalasmoothiensa ahertamisen lomassa. Tänään siinä oli banaania, persikkaa ja passionia.

Pata pannaan kansineen kylmään uuniin, joka pannaan kuumenemaan 225 asteeseen. Kun uuni on kuuma, pata otetaan uunista ja taikina kipataan siihen. Sitä voi joutua vähän raapimaan irti kulhosta. Sen jälkeen ripottelin taikinalle vähän sämpyläjauhoja ja piirsin terävällä veitsellä siihen tähtikuvion.
Leipää paistetaan ensin puoli tuntia kansi padan päällä. Sitten kansi otetaan pois ja paistetaan vielä vartti. Tässä leipä siinä vaiheessa, kun kansi otetaan pois.




















On aina yhtä hämmästyttävää, miten täydellisen näköisiä pataleivistä tulee! Nehän näyttävät kuin kaupasta ostetuilta. Ja leipä on aivan ihanan rapeakuorista. Voi, miten olenkaan kaivannut rapeakuorista leipää! Tein kaksi leipää itselle, koska yksi ei kuitenkaan riitä mihinkään. Kaikkihan tuoretta leipää haluavat.

























Niin kauniita ja hyvänmakuisia. Olin tänään aivan vallaton ja voitelin lämpimän voileipäni vähäsuolaisella Oivariinilla. Toki maltillisesti. Oli niin hyvää.


sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Marinoitu kaalisalaatti

Elämä tuntuu pyörivän enemmän tai vähemmän ruuan ympärillä. Johtuu varmaan siitä, että tuntuu ajoittain hyvinkin hankalalta, etten voi vain napata juustovoileipiä tai lihapiirakkaa pikkunälkään. Aina pitää ennakoida ja suunnitella ja keittää ja paistaa. Toisaalta olen tottunut yllättävän nopeasti siihen, että kaikki pitää tehdä alusta lähtien itse. Entisessä elämässä olin saanut niin tarpeekseni keittiöhommista kaikkien kotiäitivuosien ja ruuanlaittovuosien jälkeen, että olin hyvin laiska ponnistelemaan minkään eteen. Nyt ei mikään tunnu liian vaivalloiselta, ja varmaan grillikauden alkaessa väsään omat makkaranikin. No ei nyt sentään.

Tänään meillä oli pizzapäivä. Pitkään puntaroituani päätin jättää pizzan väliin. Ilman tuhtia juustokerrosta pizza ei ole sellainen kuin haluaisin. Ennemmin olen siis ilman ja syön jotain muuta. Kuten iänikuista kana-pastasalaattia.


















Maha tuli täyteen, mutta makuhermot eivät sanottavammin tyydyttyneet pizzantuoksuisessa keittiössä. Salaatissa oli Provence-sekoitusta, rucolaa, keitettyä ja maustettua makaronia, paistettua kanaa, paprikaa, rypäleitä, omenaa ja kurkkua. Paprika oli pizzojen tekemisestä ylijäänyttä, ei suippopaprikaa. Se maistui kitkerältä. Söin kuitenkin.

Taannoin pyysin poikaa tuomaan kaupasta pari kaalia. Ajatuksissani siinteli pari somaa varhaiskaalia, mutta pojalla ei ollut telepatiamoodi päällä. Hän toi kaksi jättiläisen päätä suurempaa vanhaa valkokaalia. Toisen sain myytyä naapuriin. Toisesta kaalista paistettiin osa ruuan lisukkeeksi. Vaikka paistettua kaalia oli paljon, oli se vain pieni lohko jättikaalista. Kaaliparka on pyörinyt kellarin rapussa odotellen aikoja parempia. Kaalipata on herkkuani, mutta sen tärkein ainesosa on suola. Ilman suolaa tai lihaliemikuutioita se on aika mautonta, joten tekemättä jää.

Tänään tytär alkoi pohtia, että sellainen marinoitu kaalisalaatti, jota pizzerioissa usein on tarjolla, olisi hyvää. Tuumasta toimeen, kun kaaliakin kerran oli. Juustohöylällä sai kaalin hyvin raastettua, samoin paprikan. Kaapin perukoilta löytyi kymmenen vuotta vanha, avattu etikkapullo. Ja toinen vielä paljon vanhempi, erilaisella etiketillä. Sekin oli avattu. Kummastakin oli otettu noin sormustimellinen. Etikkaa ei tässä laiskan ihmisen taloudessa ole viime vuosina paljon kulunut. Onneksi naapurista löytyi tuoretta etikkaa. Kai sen vanhankin olisi voinut käyttää, mutta kaadoin sen kuitenkin pois.

Lorottelin kulhoon öljyä ja etikkaa. Tytär yritti lukea ohjeesta mittoja, mutta annoin mennä vapaalla kädellä. Kumpaakin meni noin desi. Sokeria laitoin puoli desilitraa, ilman mittaa sekin. Lisäksi sipulijauhetta, valkosipulirouhetta ja mustapippuria myllystä. Vispasin ainekset sekaisin ja kaadoin kaali- ja paprikasuikaleiden päälle.




















Sitten jääkaappiin maustumaan. Puuhastelin muutakin keittiössä, ja pian huomasin, että nälkähän touhutessa tuli. Lämmitin viimeiset toissapäiväiset possupihvit itselleni ja otin lautaselle lisukkeeksi jääkaapissa jo reilun tunnin marinoitunutta kaalisalaattia.




















Se oli niin hyvää pihvien kanssa! Tulisen makuista, muttei jäänyt kuitenkaan suuta polttelemaan. Joku tykkäisi ehkä vähän vähemmästä etikasta. Pitkään ilman suolaa eläneenä tällainen tuima makuelämys vain virkisti. En siis laittanut suolaa marinaadiin lainkaan. Etikka riittää. Kaalisalaattia jäi huomiseksi. Ja sitä tehdään aivan varmasti lisää. Tämänkin vaivalloisena pitämäni ruuan, tai oikeastaan lisukkeen, valmistamiseen meni noin vartti.





















Vielä on keittiössä jotain tekeillä. Siitä lisää huomenna.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Pitkäperjantain persikka-toscapiirakka

Jotain hyvää on saatava. Pääsiäiseen kuuluvat suklaa, leivonnaiset, kananmunat, mätitahna ja monta muuta herkkua, joiden suolapitoisuudet paukkuvat pilvissä. Smoothiet on hyviä, mutta tahdon parempaa.

Perinteisesti olen leiponut pääsiäisenä persikka-toscapiirakkaa. Ohje on julkaistu Valion mainoksessa Valituissa Paloissa hyvin kauan sitten. Oikeastaan ohje on aprikoositortulle, mutta makealle persona olen aina tehnyt piirakan persikanpuolikkaista. Kaivelin ohjeen esiin ja yllätyin. Senhän voisi toteuttaa sangen vähäsuolaisena. Teen ohjeen aina kaksinkertaisena, koska teen pellillisen piirakkaa. Pellilliseen tulee vain kaksi munaa.




















Säilykepurkkien avaaminen on helpottunut huomattavasti ajoista, kun niitä piti nylkyttää auki pienellä purkinavaajalla. Kaupassa kävijä oli epähuomiossa ostanut kaksi pientä purkkia kalliita brändipersikoita, kun piti ostaa kaksi isoa purkkia halpoja Pirkka-persikoita. Onneksi kaapista löytyi yksi pieni persikkapurkki. Tämä satsi riittää juuri pellilliseen. Viipaloin aina persikanpuolikkaat, niin ne peittävät mukavasti koko pohjataikinan.




















Ohjeen pohjataikinasta tulee muuten maanmainio suklaa-banaanipiirakka. Pohjan päälle (ei esipaisteta, kuten persikkapiirakassa) viipaloidaan muutama banaani ja rouhitaan yksi suklaalevy isoiksi paloiksi. Paistetaan 225 asteessa kypsäksi. Tämä herkkuhan on nyt poissa ruokalistaltani, koska suklaa.
















Suolaton voi on tietenkin huomattavasti kalliimpaa kuin normaalisuolainen voi. Näin köyhät ihmiset pakotetaan syömään epäterveellisempää. Koska en ole laihdutuskuurilla, voin läträtä suolattoman voin kanssa mielin määrin.




















Näin herkullisen näköinen piirakasta tuli. Lasketaanpa sen suolapitoisuus: kermassa suolaa on 0,1g/100g. Piirakassa kermaa on desilitra eli suolaa on 0,1g. Sadassa grammassa suolaamatonta voita on suolaa 0,02g/100g. Käytin sitä noin 400g eli suolaa tuli 0,08g. Huomaatteko, miten hienosti osaan desimaalilukujen kertolaskun! Tai luulen osaavani. Ihan itsekin ihmettelen. Tätä ollaan äskettäin harjoiteltu neljäsluokkalaisten kanssa. Jotain on tarttunut opettajaankin. Manteleissa on suolaa 0,07g/100g ja niitä laitoin puolitoista pussillista. Pussissa on 70 grammaa. Suolaa tuli noin 0,08 grammaa. Vielä pohjan kananmunat, kaksi kertaa 0,3g eli 0,6 grammaa. Yhteensä suolaa piirakassa on siis 0,86 grammaa. Leikkasin piirakan kuudeksitoista palaksi, jolloin yhdessä palassa on suolaa noin 0,054 grammaa. Ei muuta kuin syömään!

Säästin yhden persikanpuolikkaan ja sen purkin mehut smoothieta varten. Samalla saan päivän raskasmetalliannoksen. Lisäksi laitoin kaksi banaania täyteaineeksi ja yhden passionhedelmän tuomaan vähän kirpeyttä. Maukasta tuli.




















Taidan hakea toisen piirakkapalan. Kuvanottovaiheessa en ollut vielä laskenut piirakan suolapitoisuutta, siksi noin maltillinen annos. Syön sitten vähemmän ruokaa tänään. Nähtäväksi jää, miten yletön sokerin mättäminen vaikuttaa. Ainakin saanen kevyen humalan, en ole aikoihin syönyt lainkaan sokeria.

Aurinkoista ja ihanaa pitkäperjantaita kaikille!


Kaalipadan tapainen ruoka

Kaupassa oli varhaiskaalia, nam. Sitä oli tietysti pakko ostaa.  Ruskistin jauhelihan pannulla. Maustoin sen sipulirouheella, sipulijauheell...